Velho Merlinin tarinan kiehtova jatko, joka oli säilynyt arkistossa yli 400 vuotta julkaisematta, on palautettu entiseen loistoonsa uusimman teknologian avulla.
Sisällysluettelo
Se on ainoa säilynyt osa keskiaikaista käsikirjoitusta, joka kertoo Merlinin ja kuningas Arthurin ensimmäisistä voitoista.
Tässä tarinassa velho muuttuu sokeaksi harpistiksi, joka sitten katoaa ilmaan ja ilmestyy uudelleen kaljuna poikana, joka antaa käskyjä kuningas Arthurille ilman alusvaatteita.
Merlin, jonka voimat ilmeisesti johtuvat siitä, että hän on paholaisen siittämän naisen poika, pyytää lupaa kantaa Arthurin tunnusta taistelukentällä. Kuningas suostuu, ja se osoittautuu hyväksi päätökseksi, koska Merlin, jolla on kyky muuttua miksi tahansa, toimittaa hänelle lopulta salaisen aseen: maagisen tulta syöksevän lohikäärmeen.
400 vuoden ajan tämä hauras jäänne kuuluisasta keskiaikaisesta historiasta pysyi huomaamatta ja sitä käytettiin jopa kirjan kannessa Elisabetin aikakaudella (Elisabet I:n hallituskaudella) auttamaan omistusoikeuden kirjaamista.
Vulgata Merlini (”Merlinan yksinkertainen jatko”) -fragmentti on noin 700 vuotta vanha. Se löydettiin Cambridgen yliopiston kirjaston arkistonhoitajan toimesta taitettuna ja ommeltuna 1500-luvun rekisterin kansiin.
”Vulgata suite Merlena” on kirjoitettu vanhalla ranskan kielellä ja on harvinaisuus: maailmassa on säilynyt alle 40 kappaletta.
Käyttämällä uusinta teknologiaa kirjaston tutkijat pystyivät digitoimaan käsikirjoituksen vaikeimmin saatavilla olevat osat avaamatta tai purkamatta sitä.
Tämä mahdollisti dokumentin säilyttämisen ja korjaamattoman vahingon estämisen sekä tekstin digitaalisen selkeyden parantamisen, joka oli tullut epäselväksi ja epäselväksi, jolloin se tuli luettavaksi ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
Allekirjoitus, kuningas Arthur ja velho Merlin ovat osa yhtä Euroopan tunnetuimmista legendoista.
Aiemmin tämä asiakirja oli luokiteltu Gawainin tarinaksi. ”Sitä ei ollut luokiteltu oikein. Itse asiassa kukaan ei ollut rekisteröinyt, että se oli kirjoitettu ranskaksi”, selitti BBC:lle Fabri-Techranchi, ranskan kielen asiantuntija yliopiston kirjastossa.
Hänen mukaansa, kun hän ja hänen kollegansa tajusivat, että heillä oli tarina Merlinistä ja hänen kyvystään muuttaa ulkonäköään, he olivat ”erittäin innoissaan”.
”Vulgata-sarja Merlinestä” kirjoitettiin alun perin noin vuonna 1230, aikana, jolloin kuningas Arthurista kertovat romaanit olivat erityisen suosittuja aatelisnaisten keskuudessa, vaikka tämä katkelma oli osa kadonnutta kopiota, joka julkaistiin noin vuonna 1300.
”Emme tiedä, kuka sen on kirjoittanut. Uskomme, että se on yhteisteos”, Fabri-Techranchi selittää.
Se on jatkoa aikaisemmalle, noin vuonna 1200 kirjoitetulle tekstille, joka kertoo Merlinestä, ihmelapsesta, joka pystyi näkemään tulevaisuuden ja loi loitsun, joka edisti kuningas Arthurin syntymän. Arthur todisti jumalallisen oikeutensa valtakuntaan vetämällä miekan kalliosta.
”Vulgata-sarjan Merlin kertoo meille Arthurin hallituskauden ensimmäisistä vuosista, hänen suhteistaan Pyöreän pöydän ritareihin ja sankarillisesta taistelustaan saksien kanssa. Se esittää Arthurin positiivisessa valossa: hän on nuori sankari, joka menee naimisiin Ginevrän kanssa, keksii Pyöreän pöydän ja on hyvissä väleissä neuvonantajansa Merlinin kanssa”, sanoo tutkija.
Hän huomauttaa, että juuri jatko-osan ansiosta Pyhän Graalin tarina ja Merlinin rooli siinä voidaan kertoa johdonmukaisesti alusta loppuun.
”Jos jatko-osa on kirjoitettu tätä varten, se on onnistunut. Se on ollut tärkein tapa välittää tarinaa vuosien ajan”, hän toteaa.
Tekstin tyylilliset piirteet viittaavat siihen, että fragmentti on kirjoittanut tuntematon kirjoittaja pohjoisranskan murteella, jota englantilaiset aristokraatit ymmärsivät.
”Nämä ovat kelttiläisiä ja englantilaisia legendoja, jotka on välitetty suullisesti kaikkialla Brittein saarilla. Mutta kieli, jolla ne on kirjoitettu, on vanha ranskan kieli, mikä liittyy normannien valloitukseen.”
1500-luvulle mennessä vanhaa ranskan kieltä ei kuitenkaan enää käytetty Englannissa.
”Kuningas Arthurista kertovan kirjallisuuden lukijoiden keskuudessa tapahtui kielellinen muutos kohti englantia. Kirja menetti vetovoimansa, joten he yrittivät muuttaa sen profiilia”, Fabri-Techranchi toteaa. Ehkä juuri siksi fragmentti päätyi lopulta uudelleen levyn kansiin: ”Teksti menetti vetovoimansa”.
21. vuosisadan menetelmät menneisyyden ymmärtämiseksi
Kirjasto halusi säilyttää vuonna 1580 luodun rekisterin, johon oli merkitty Huntingfieldin kartanon omistusoikeudet Suffolkissa, todisteena 1500-luvun englantilaisesta kirjanpitokäytännöstä.
Aiemmin fragmentin lukemiseksi olisi pitänyt leikata kansi auki. Lisäksi ajan mittaan haalistuneet tekstin osat olisivat olleet mahdottomia lukea.
Nykyään kuitenkin teknologiat, kuten monispektrinen visualisointi, tietokonetomografia ja 3D-mallinnus, antavat tutkijoille mahdollisuuden paitsi lukea haalistuneita tekstejä myös ymmärtää, miten teksti on päätynyt arkistoihin.
Cambridgen yliopiston kulttuuriperinnön visualisointilaboratorion tiimi on analysoinut erilaisia kankaita, joita Elisabetin aikakauden kirjansitojat käyttivät, sekä erilaisia koristeellisia pigmenttejä, joita keskiaikaiset kuvittajat käyttivät käsikirjoitusten koristeluun.
Kirjaston kellarissa, pienessä valokuvastudiossa, jossa hallitsee yli 125 000 dollarin arvoinen monispektrikamera, laboratorion tekninen johtaja Amélie Deblauve toteaa, että ”digitaaliset kuvankäsittelymenetelmät, joita käytimme Merlin-fragmentin kanssa, mahdollistivat sellaisten yksityiskohtien paljastamisen, joita ei voi nähdä paljaalla silmällä”.
Kamera otti 49 kuvaa jokaisesta sivusta käyttäen erilaisia valaistuskombinaatioita. Deblauwe kertoo, että hän aloitti näkymättömällä ultraviolettivalolla, siirtyi näkyvän spektrin – ”kaikkien sateenkaaren värien” – läpi näkymättömään infrapunavaloihin.
Kuvatekstissä mainitaan mahdollinen jatko alkuperäiselle tarinalle Merlinistä ja kuningas Arthurista.
Ja lisää: ”Kaikki tämä mitataan nanometreinä. Siksi tiedämme tarkasti, mitä teemme sivulla näiden valonlähteiden avulla. Me hallitsemme sitä, mitä suuntaamme sivulle.”
Kolmiulotteinen kuva
Erivärisiä valoja käyttämällä kameralla otetuissa kuvissa voidaan selvästi nähdä jopa pienimmätkin musteen jäänteet, jotka ovat ajan myötä haalistuneet.
Avoimen lähdekoodin geospatiaalisen ohjelmiston avulla asiantuntijat käsittelivät kuvien tiedot ja tekivät tekstistä helpommin luettavaa.
”Tämä johtuu siitä, että eri tyyppiset musteet ja eri tyyppiset paperit reagoivat eri tavoin eri tyyppiseen valoon. Osa valosta imeytyy pergamenttiin ja musteeseen, mutta osa heijastuu ja valaisee erilaisia yksityiskohtia”, Deblauve selittää.
Kamera voi jopa havaita pergamentin pienimmätkin naarmut ohjaamalla valoa paperille eri kulmista ja luomalla ”pintavarjoja”.
”Kutsumme tätä ”haravointivaloksi”, Deblauwe toteaa.
Yllättävä löytö tehtiin, kun kuvista kävi ilmi, että pergamentti oli huomattavasti vaaleampi keskellä.
”Se oli meille suuri hetki. Värikuvassa se oli hieman havaittavissa, mutta monispektrikuvassa (MSI) se näkyi erittäin selvästi”, asiantuntija kertoi.
Nähdessään nämä kuvat hän ymmärsi, että pergamentti oli myös keskellä kiiltävämpi ja näytti erilaiselta.
Tämä viittaa siihen, että jossain vaiheessa kirjan keskelle oli sidottu nahkainen silmukka sen kiinnittämiseksi, ja ajan mittaan se oli jättänyt jälkensä pergamenttiin.
”Joskus tulee hetkiä, jolloin kaikki valkenee ja alat ymmärtää esineen historiaa paremmin. Se on uusi taso käsikirjoitusten tutkimuksessa”, Deblauwe toteaa.
Yksi tiimin vaikeimmista tehtävistä oli päästä käsiksi taitteisiin kätkettyihin teksteihin rikkomatta herkkää pergamenttia.
Asiantuntijan mukaan ratkaisu oli, että luonnonsuojeluasiantuntijat käsittelivät kääröä varovasti, kun teknikot asettivat ”erittäin ohuen” makroobjektiivin kaikkein tummimpiin rakoihin käärön kaikissa vielä näkyvissä olevissa osissa.
”Objektiivi voi olla hyvin lähellä kohdetta ja ottaa useita kuvia, jotka voidaan sitten yhdistää kokonaiskuvaksi”, kertoo valokuvaajaryhmän johtaja Blazej Vladislav Mikula.
Kuvateksti: Pergamentista otettiin useita kuvia, mutta aina varovasti, jotta sitä ei vahingoiteta.
Tuloksena oli satoja kuvia keskiaikaisen kirjuri käsin kirjoittamista vanhoista ranskankielisistä sanoista ja kirjaimista, jotka piti koota palapelin tavoin.
Lisäämään vaikeusastetta, osa kuvista otettiin peilien avulla, jotta saatiin näkyviin tekstin osat, jotka muuten olisivat jääneet piiloon, joten valokuvat olivat kaarevia tai niitä piti kääntää tai kääntää ylösalaisin.
Fabri-Techranchin mukaan kunkin kuvan sijainnin määrittäminen oli työläs, mutta lopulta erittäin tyydyttävä prosessi.
Langan sijainnin vuoksi vain muutama neliösenttimetri tekstiä jää piiloon; muuten fragmentti paljasti kaikki salaisuutensa.
Käyttämällä skanneria, joka pystyy erottamaan erilaisia materiaaleja, tiimi pystyi jopa poistamaan langan kirjan selkämyksestä digitaalisesti uuden prosessin avulla, mikä antoi heille mahdollisuuden analysoida ompeleita ja materiaaleja, joita Elisabetin aikakauden kirjansitojat olivat käyttäneet.
”Emme olisi koskaan uskoneet, että saisimme näin laadukkaan kuvan sidoksen rakenteesta”, Fabri-Techranchi sanoo.
Mikula miettii joskus, mitä elisabetinajan ihmiset olisivat tehneet kaikella vaivalla, jonka he olivat panneet fragmentin analysointiin.
”He pitivät sitä roskana. He eivät voineet edes kuvitella, mitä me aiomme tehdä sillä”, valokuvaaja sanoo.
